Eilen pakattiin ja kanniskeltiin muuttolaatikoita autoon. Purettiin meidän vierassänky hieman pienempään kokoon, mutta siltikään se ei mahtunut hissiin. Tuli jokin jännä olo siinä vaiheessa, kun tajuttiin, että se pitää kantaa kerrostalon kuudennesta kerroksesta alas rappusia pitkin. Se, ettei se mahtunut hissiin oli ehkä yhdestä millistä kiinni. Mitenköhän käy?
Päästiin kaksi kerrosta melkein alas, kunnes se tapahtui. Vähän hämärän peitossa, kuinka se sattui, mutta mä luultavasti luulin olevani jo tasanteella vaikka todellisuudessa oli vielä muutama rappunen jäljellä. Astuin ohi ja sitten muistankin lyöneeni lonkkani sinne rappuun ja sen hirveän kivun tunteen nilkassa. Itkuhan siitä tuli ja W säikähti niin pahasti, että talutti mut kiireesti hissiin ja kotisohvalle. Jalka kohoasentoon ja jäitä. Mä itkin siinä vaiheessa enää ajatuksesta, että Bodom Trail jää nyt välistä ja juoksutaukoa tulee viikoista kuukausiin. Pahin ajatushan siinä on se, että nilkka olisi murtunut. Sitten, kun ne omat pahimmat ajatukset joku sanoo ääneen... Taas tuli parku. Mä en voi, enkä halua olla juoksematta! Ajattelin siinä myös, että kaikki PT-treenit pitää perua, etten mä voi tällä jalalla tehdä mitään.
Samana iltana jo koitin varovasti astua jalalle ja vähän pyöritellä nilkkaa. Eihän se nyt niin kipeä ollutkaan. Pystyin jo kävelemään suht normaalisti. Yöllä kuitenkin heräsin järkyttävään vihlaisuun jalassa ja kauhu ajatukset tulivat jälleen mieleeni. Pidän nyt hetken taukoa juoksusta ja katson, mihin suuntaan olen nilkkani kanssa menossa. Uskaltaisin kuitenkin toivoa, että selvisin vain pienellä nyrjähdyksellä ja kohta pääsen jo juoksemaan.
Oon ollut niin onnellinen siitä, että oon tänä keväänä välttynyt todella hyvin kaikilta vammoilta juostessa. Ei pienintäkään kipua jaloissa ja juokseminen on ollut suurta nautintoa. Nyt sitten sattui tämmönen :(
Salitreenit onnistuu kuitenkin, joten sinne siis :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti