Hyvänolontunne

Liikunta on nykyään suuri osa arkeani. Mietin tässä yhtenä päivänä, että mihin ihmeeseen käyttäisin kaiken vapaa-aikani, mikäli en tekisi tätä. Samalla mietin, onko liika liikaa? Pitäisikö sitä panostaa johonkin muuhunkin, etsiä itselle jokin toinen mielenkiinnonkohde. Mietin, mitä puuhailin ennen kuin "hurahdin" juoksuun ja tavoitteelliseen liikuntaan. Näin kavereita päivittäin lähibaarissa, saatoinpa juoda vain vettä tai limua, mutta lähipubi oli jokatapauksessa kakkoskotini, jonne oli helppo mennä aina, kun vain ehti.

Nykyään käytän tämän kaiken ajan liikkumiseen tai sen suunnitteluun, haaveiluun erilaisista juoksutapahtumista, tiedon etsimiseen netistä ja kirjoista. Huomaamatta elämäni on muuttunut hurjasti, eikä yhtään huonompaan suuntaan. Olen onnellisempi kuin koskaan. Suurin osa niistä lähikapakan kavereista ei yhtäkkiä olekaan niin tärkeitä. Eivät koskaan luultavasti olleetkaan, olin vain viettämässä ja kuluttamassa aikaani siellä, kun ei muutakaan ollut. Ne todelliset ystävät ovat edelleen ja tulevat aina olemaan. He ovat niitä ystäviä, joiden kanssa voi liikkua yhdessä tai olla liikkumatta. Heidän kanssaan voi syödä mäkissä tai salaattibuffassa, heidän kanssaan voi viettää liikunnallisen iltapäivän tennistä pelaten tai löhötä koko illan tv:n ääressä karkkikulho kädessä. Sellaiset ystävät ovat kultaakin arvokkaampia, eikä edes oma treeniohjelmani mene heidän edelleen.

Toki, kun hyvät ajankäytönhallintataidot pääsevät käyttöön, ehtii sekä suorittaa treenit että nähdä niitä ystäviä. Tärkeintä itselleni on se, että teen tätä vain ja ainoastaan itseni takia. En kenenkään muun, vain itseni. Jos itselläni on hyvä olla, kaikki on niin kuin pitääkin. Osaan nykyään tunnistaa omaa hyvinvointiani kuormittavia tekijöitä huomattavasti helpommin, kuin aiemmin. Vaikka itselleni olenkin tavoitteita asettanut, mikään niistä ei saa mennä hyvinvointini edelle. Se, että on kivaa, on kaikista tärkeintä.

Ja, ei. Ei kaikki treenit ole aina "kivaa", pitäähän sitä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle jos haluaa kehittyä. Mutta se hetkellinen kamppailu itsensä kanssa kesken vauhtikestävyystreenejä palkitsee myöhemmin. Jos se ei sitä tekisi, niin en jatkaisi vaan lopettaisin ja tekisin sellaista, mikä palkitsisi.

Tällä hetkellä on niin tasapainoinen olo, etten millään olisi uskonut tämän olevan edes mahdollista. Syön tasapainoisesti ja liikun itseäni kuunnellen. Kehitystä tulee juuri sillä osa-alueella, jonne olen tavoitteeni laittanutkin; juoksukunnon parantuminen. Miksi rääkätä itseään liian kovilla liikuntasuorituksilla/liian suurella määrällä treeniä/liian vähällä ruoalla, kun tavoitteisiin pääsee mukavampaakin reittiä. Jokainen kulkee omia polkujaan, itse valitsen sen kultaisen keskitien, jonka olen tainnut vihdoinkin löytää!