Oon elänyt viimeiset viikot vaan tuota uutta työtäni ja vain rutiinilla suorittanut ohjelmaani kuuluvat treenit. Kahdeksasta neljään töissä, siivoaminen, ruoanlaitto ja treenit. Kello on siinä vaiheessa jo niin paljon, että uni on tullut heti, kun olen pääni tyynyyn lyönyt. Mitä tulee vuorokausirytmin siirtämiseen, niin olen jo huomattavasti virkeämpi aamuisin. Ja koska tekemistä on iltapäivästä iltaan kotonakin riittänyt, ei ole päiväväsymys iskenyt. Asiat rullaa, töissä on kivaa ja uniaikaa 8h/yö. Toimii.
Silti. Myönnän stressaavani hektistä elämäntyyliäni ja uutta työtäni vielä sen verran, että vastustuskyky on näyttänyt heikot puolensa. Harvoin, erittäin harvoin olen kipeä, ja nyt se harvoin kipeänä oleminen on iskenyt. Kurkku on kipeä ja aamuisin nenä tukossa. Jotenkin tämä kaikki on vähentänyt huomisen juoksukisan stressiä. Ehkä tukkoisuus ja pieni kipeänä oleminen antaa luvan ottaa iisimmin ja sitä myöten en aseta itselleni niin isoja paineita?
Ajatuksiani kasasin ja mietiskelin eilen, kun otin aikaa iltapäivästä itselleni rennon kävelylenkin muodossa. Pysähdyin rannan ääreen ja kuuntelin aaltoja. Olen sitä mieltä, että juoksu on harrastus, jossa puolet on fyysistä ja puolet henkistä puolta. Jos ei mieli seuraa jalkoja, ei juoksusta tule mitään. Myös hektisessä arjessa jaksaa paremmin, kun pysähtyy välillä miettimään asioita ja antaa aikaa rauhoittumiselle.
Huomenna muistan sen, että olen kunnossa. Uskon, että jaksan. Tiedän, että jaksan. Kunnossa ei ole mitään vikaa, se on pää mitä mennään huomenna testaamaan. Oli miten oli. Enkka tulee, jos maaliin pääsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti